21. tammikuuta 2013

Nips naps


Uu, olipas hauskaa kajota kuva-arkistoihin ja ihmetellä omia hiuksiaan! Olin ihan itsekin unohtanut, että reilut puolitoista vuotta sitten minulla oli vielä pikät hiukset. Ylläolevassa kollaasissa on kuvia kuontalostani vuosilta 2009-2013.

Minun on pitänyt kirjoittaa hiuksista jo jonkin aikaa. Löysin blogiteksteistä luonnoksen nimeltä "Kesätukka?" Eli juu, vähän venähtänyt tämän jutun kanssa. Mutta ei, kyllä lyhyt tukka sopii talveenkin, kunhan vain ottaa pipon mukaan villapaitojen sovitussessioihin ja muihin sähköisiin säätöihin...

Minulla on ollut lyhyet hiukset toukokuusta 2011, enkä kyllä muistaakseni päivääkään ole katunut. Toki tuona leikkauspäivänä (kuulostaa otteelta potilashistoriasta) mietin, että ääk mitä menin tekemään, onko tämä nyt se minun juttuni, mutta pian niistä hiuksista tuli omat rakkaat. En ole vielä kertaakaan edes muuttanut hiusmallia tai kasvattanut hiuksia pidemmäksi.

Haaveilin lyhyestä tukasta jo ala-asteen lopulla, mutta ei äiti oikein osannut toteuttaa kampausta haluamallani tavalla. Lukiossa päätin, että kunhan vanhojentanssikampauksen olen kyhännyt pidemmille hiuksille, niin leikkautan tukan lyhyeksi. Eräänä toukokuisena päivänä sitten vihdoin uskalsin! Itselläni oli pari kuvaa mukana kampaajalla, mutta eihän niistä tietenkään ihan kuvan mallisia voinut tulla. Aluksi olin vähän harmissani, että hiukset näyttävät vähän erilaisilta, kuin kuvittelin, mutta sitten tajusin, että nämähän ovat juuri minulle sopivat. 

Jos joku haaveilee lyhyistä hiuksista, suosittelen lämpimästi! Kokosin tämmöisiin omiin kokemuksiini liittyvät listat lyhyiden hiusten plussista ja miinuksista.

Plussat
Pesu: Luonnollisesti lyhyiden hiusten pesuun kuluu vähemmän sampoota (iha mahotonta säästöä!). Lisäksi lyhyt tukka (jos on lisäksi melko keveä, kuten itselläni) kuivuu todella nopeasti eli ihan kätevä pestä ennen jotain illan menoja. 
Helppous: Eipä tarvitse pahemmin takkuja selvitellä. Ja jos ei ihan tukka märkänä mene nukkumaan, niin hiukset myös asettuvat itsestään kivasti.
Ei paineita: Jos on esim. jotkin juhlat, ei ole pakko tehdä paljoakaan kampaukselle, ja se on silti ihan tarpeeksi juhlava kun pitkähiuksisten nutturat ja muut väkerrykset.
Monipuolisuus: Pätee pitkiinkin hiuksiin, mutta esim. itse olen löytänyt vasta hiusvahan, jolla voi tehdä vaikka ja mitä. Lyhyitäkin hiuksia saa kiharettua ja suoristettua, lisäksi ne saa sojottamaan vaikka mihin suuntaan, jos haluaa.
Viileys ja keveys:  Tuli mieleen vielä semmoinen, että onhan se kesällä kiva kun ei hiukset ainakaan hiosta! Lisäksi paksut hiukseni olivat pitkänä vaikeat saada asettumaan ponihännälle esim. tanssitunnilla. Ja sittenkin ponnari oli niin paksu, että sain päänsäryn mokoman mötkylän kannattelusta.

Minukset
Kulut: Eiväthän lyhyet hiukset lyhyinä itsestään pysy. Tietenkin jos joku on taitava itse lyhentämään hiuksia tai omistaa jonkun taitavan sukulaisen, niin ei siinä sitten mitään. Itseäni eivät paljon sampoosäästöt lämmitä, kun joudun käymään 6-8 viikon välein kampaajalla. Toisaalta se on ihan kiva rutiini, pienimuotoinen hemmottelu kaikkine päähierontoineen ja hienoine hiustuotteineen.
Holtittomuus: Mikäli käy illalla suihkussa, ja siitä sitten suoraan nukkumaan, näky ei ole aamulla kovin kaunis. Omat hiukseni sojottavat sinne sun tänne, ja kun lyhyet hiukset ovat päättäneet yhteen suuntaan osoittaa, niitä on hankala saada asettumaan aloilleen. Hiukseni ovat todella jäykät, joten myös pitkillä hiuksilla ärsytti se, että ne vääntyilivät miten sattuu, ja vain suoristamalla ne sai siedettävän näköisiksi.
Yksipuolisuus: Aluksi sanoin, että monipuoliset ja nyt yksipuoliset. Itse en ole mikään innokas laittautuja, mutta jos joku rakastaa nutturoiden ja lettejen ja korkkiruuvikiharoiden väkertämistä, niin enemmänhän niitä saa pitkiin hiuksiin laitettua. Niin ja lyhyillä hiuksilla on tosiaan vaikeaa taikoa mitään hirveän näyttävää kampausta.

Löysin sen verran hervotonta matskua tuolta kuvakansioista, että saatanpa toteuttaa semmoisen tyylihistoriani-postauksenkin.

15. tammikuuta 2013

Mun koti ei oo täällä

Olen alunperin kotoisin keskeltä Suomea, Jyväskylästä. Liki koko elämäni asuin samassa talossakin. Lukion lopussa en melkein malttanut odottaa sitä, että pääsisin muuttamaan pois. Olin niin kyllästynyt Jyväskylään, ja olin ihan varma, että se on surkein kaupunki koskaan. Tutut kadunpätkät pännivät, samoin tutut naamat tuttujen seinien sisällä. Viime keväänä pääsin viimein askeleen lähemmäs unelmaani, kun hain opiskelemaan englannin kieltä Turkuun, Tampereelle ja Joensuuhun. Päätin, että jos en pääsisi sisälle, lähtisin Englantiin au pairiksi. Ainakaan Jyväskylään en jäisi, se oli varmaa. Oli aika päästä pois. Isä ja äiti naureskelivat, että kyllä minä ennenmmin tai myöhemmin alan arvostaa kotikaupunkiani ja perheenjäseniäni. Ajattelin, että joopa joo, ehkä joskus keski-ikäisenä.

Pääsin opiskelemaan Turkuun ja Joensuuhun. Tampere oli ykkösvalintani, mutta pian Turkukin alkoi innostaa, ja ajattelin, että sehän on lähellä kaikkea. No, nyt muutaman kerran Turku-Jyväskylä-väliä ravanneena tiedän, että oikeastaan tämä on kaukana kaikesta. Siksi marraskuun alussa iski ajatus vähän kuin salama kirkkaalta taivaalta: entä jos haenkin ensi keväänä Tampereelle? Aluksi se oli vain hätävararatkaisu, jonka pidin itselläni. Pian paljastin sen kaverilleni, vähän myöhemmin äidille. Joululomalla kerroin aikeistani muillein kavereilleni, ja joululahjaksi saadulla lahjakortilla ostin Tampereen englannin valintakoekirjan. Joululomalla Tampere muuttui hölmöstä haaveesta varmaksi vaihtoehdoksi. Turkuun takaisin päästyäni tein jopa lukusuunnitelman valmiiksi!

Turussa sinänsä ei ole varmasti mitään vikaa. Kaupunki on mielestäni mukavan kokoinen, ja melkein kotoisa, nyt kun olen oppinut täällä liikkumaan. Minulla ei kuitenkaan ole varsinaisia tunnesiteitä Turkuun. Kukaan kaverini tai sukulaiseni ei asu täällä. Minulla ei toisin sanoen ole mitään erityistä syytä jäädä tänne. 

No, reilu viikko sitten palasin tänne Turkuun. Alkuviikosta kärsin taas kovasta koti-ikävästä, mutta äkkiä tähän elämään taas tottuu. Kuitenkin aina tuollaisista "kriiseistä" syntyy jonkinlainen oivallus. Marraskuussa yksiöön muutettuani ja muita ikävöidessäni sain idean Tampereesta. Nyt sain idean Jyväskylästä. Olen pohtinut aihetta nyt yli viikon, enkä jaksa kirjata kaikkia perustelujani tähän siitä, miksi Jyväskylään nyt sitten kaikesta huolimattaan. Ei tarvinnut odottaa 20 vuotta siihen, että alkaisin arvostaa kotikaupunkiani, siihen ei mennyt edes puolta vuotta.

Jyväskylä on kotini, sillä on kaikki mikä minulle on tärkeää. Ennen ajattelin, että en voi kokea mitään uutta, jos jään samaan kaupunkiin. Kuitenkin kaikki kaupungit ovat aika samalaisia, ja ihan yhtä hyvin voin tutustua uusiin ihmisiin ja asioihin tutussakin kaupungissa. Ihmisiin tutustuminen saatta olla jopa helpompaa, kun on kaveriverkko, koska aika usein ihmisiin tutustuu entisten tuttujen kautta. Jo viime kesänä aloin muutenkin arvostaa Jyväskylää kaupunkina: se on sopivan kokoinen ja leppoisa, ja ihmiset puhuu siellä puhdasta suomea (vrt. Turku). No okei, kyllähän jyväskyläläisetkin puhuu aika mielenkiintoisella nuotilla ja venyttävät sanoja, mutta kuitenkin, se on se "oikea" murre, koska se on se, johon olen kasvanut mukaan.

Minua ei myöskään ahdista se, että joudun koko ajan elämään samojen naamojen ympäröimänä. Molemmat isosiskoni ovat viettäneet koko opiskeluaikansa täällä, ja kyllä Jyväskylänkin kokoiseen kaupunkiin voi aika helposti kadota. Etenkin toista siskoani näin todella harvoin, vaikka asuimme samassa suht' pienessä kaupungissa.

Totta kai kaveri vielä linkkasi tämmöisen
videon kaiken koti-ikävän keskellä ja nyt olen täysin 
rakastunut Jyväskylään.

Tietenkään ei riitä, että olen vaihtamassa opiskelukaupunkia. Olen myös vaihtamassa opiskelualaa. Kun opinnot kevätlukukaudella alkoivat, minusta alkoi tuntua, että ehkä tämä ei olekaan se minun juttuni. Toisaalta tämä oli todella odotettavissa, olen ennenkin muuttanut mieltäni tulevaisuuden ammatista 1-2 vuoden välein, miksi tämä vuosi olisi ollut poikkeus? Sanoin kuitenkin jo syksyllä aloittaessani, että en voi tietää, onko tämä se minun juttuni, mutta mielestäni alaa pitää opiskella vuosi, ennen kuin sen voi tietää. No, kohta on vuosi opiskeltu, maaliskuussa haut jonnekin ihan muualle. Mielessäni on muutamia vaihtoehtoja, mutta ei vielä mitään varmaa...

Naureskelin juuri kaverilleni ja siskolleni, että olen nyt nolannut itseni oikein kunnolla (mutta sehän onkin rakkain harrastukseni). Aina vaahtosin, että lähden Jyväskylästä heti kauas pois, enkä koskaan palaa. Vaan kuinkas kävikään, kyllä routa porsaan kotiin ajaa? Lisäksi olen aina pilkannut pikkusiskoani siitä, ettei tämä tiedä mitä tehdä isona - minulla kun on aina ollut selvät sävelet. Ja nyt itse pohdin päätäni puhki, että mitä minä oikein tahdon tehdä. On se elämää vaan niin jännää, kun ei ikinä tiedä, että mitä ihmettä ja kummaa tulee seuraavaksi.

14. tammikuuta 2013

Karkkipäivä

Tavallisesti olen innokas uudenvuodenlupausten kehittelijä, mutta tänä vuonna päätin antaa itselleni mieluummin muutamia kehotuksia: liiku, laula, naura, hymyile, hölmöile, syö hyvin, sano ääneen, kysy, kiinnostu, kirjoita, kuuntele, keinu, kehu, usko, opi, ole kohtelias, tanssi ja tartu tilaisuuksiin. Lisäksi olen päättänyt ottaa opiskelujen suhteen hivenen rennommin; juuri se edellisilta on joskus ihan hyvä hetki tehdä tehtävä, essee tai oppimispäiväkirja.

Päätin myös muuttaa hivenen blogiani: muutin ulkoasua, ja ajattelin keskittyä jatkossa enemmän kirjoitteluun kuin valokuvailuun. Kirjoittaminen on kuitenkin se minun juttuni, se mistä tykkään. Valokuvaustaitoni ja -välineistöni taas ovat kuin keskinkertaisella turistilla. Blogini melko kynystä headerista saa selvitystä luultavasti seuraavassa merkinnässä!

Yritetäänpä nyt päästä aiheeseen (johon myös valokuva yrittää jollakin todella tyylikkäällä ja taiteellisella tavalla viitata). Olen tässä viimepäivinä havainnut muutamia yksin asumisen riemuja. Viime viikolla esimerkiksi askartelin tortilloja lattialla, lykkäsin siivoamista, pelasin Tetristä läksyjen tekemisen sijaan ja lähdin hetken mielijohteesta ostamaan irtokarkkisäkkiä. Lisäksi olen valvonut melkein joka yö ihan(an) liian myöhään. En jaksa potea huonoa omaatuntoa siitä, että esimerkiksi syön välillä miten sattuu. Eikös se ole oleellinen osa opiskelijaelämää? Minä ainakin olen kuullut monien vanhempien nuoruusmuisteluita siitä, miten söi vain samaa ruokaa koko opiskeluajan.

Yksin asuessa on tavallaan vapaa, mutta ylläri pylläri, siitä seuraa vastuukin. On rasittavaa, kun ei voi jakaa hommia kenenkään muun kanssa. Ei voi huikata omasta huoneestaan, että hei ostatko kaupassa käydessä myös sitä ja tätä. On pakko lähteä itse kauppaan, vaikka tiet ovat jäässä ja naamaan tuulee. Mutta kyllä siitäkin selviää, kun voi jakaa omia kauhukokemuksiaa muiden opiskelijatovereiden kanssa!

3. tammikuuta 2013

Hyvää uutta vuotta 2013

Facebookissa ehdin jo valittaa, että parittomat vuodet on niin turhia, kun kesällä ei tule jalkapallon EM- tai MM-kisoja. Toisaalta edellisenä parittomana vuonna Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, jospa luottaisi siihen taas...

Uutta vuotta juhlin surullisen tavallisissa merkeissä! Hengailin vain vanhempien kanssa kotona, katsottiin leffa ja tv-sarjaa, ja tietysti syötiin järjettömästi.

Joulu 2012

Joululoma on laiskottelun aikaa, ja tästä syystä bloginikin on ollut melko kuollut lähiaikoina. Hetkeksi suunnittelin jopa siitä kokonaan luopumista. Kuitenkin uusi vuosi innosti jälleen minua panostamaan taas hitusen enemmän bloggailuun. Unirytmini on tällä hetkellä täydellisen sekaisin, minkä johdosta heräsin yöuniltani nyt eli kello 4:30. Ei hyvä!

Mutta aloitetaan kuvien lätkiminen, ensin vuorossa joulu. 

Tänä vuonna perheemme vakituinen kuusenhankkija sairastui, eikä ehtinytkään hommata meille kuusta, joten kävimme sitten aatonaattona ostamassa tekokuusen! Oikean kuusen mietoa tuoksua on ehkä ikävä, mutta toisaalta rapisevia neulasia ei. En muistanut ottaa valokuvaa saamistani joululahjoista, mutta muistellaampa nyt: paljon suklaata, pari DVD-boksia, levy, rahaa ja pari lahjakorttia. Lahjakortit olen jo ehtinyt tavaroiksi vaihtaa.

Ja sitten oleellisia ruokakuvia...