26. lokakuuta 2011

- 50 %

Sain H&M:ltä alennuskupongin, joka oikeuttaa 50 % alennukseen nettikaupassa. Vaikeaa vain valita se yksi tuote, koska olen haaveillut kaikista näistä jo vaikka kuinka kauan (kuvat H&M):


Neule 39,95 19,98 €

+ neule lämmittää mukavasti syksyllä
+ pirteä väri virkistäisi mieltä ja vaatekaappia
- kyllä mulla jo neuleita on
- tämä on jo ennen joulua alessa


Chinot 24,95 12,48 €

+ noku haluuuun kaupanpäällisvyön
+ tarviin lisää housuja
- käyttäisin näitä luultavasti vasta keväällä
- sopiikohan tämmöset mulle
Nilkkurit 29,95 14,98 €

+ tarvitsen toiset talvikengät lättäpohjaisten vastapainoksi
+ haluun oppia käyttämään enemmän korkkareita
- minkä kanssa mä muka näitä käyttäisin

Mekko 19,95 9,98 €

+ haluan vaatteen, joka korostaa vyötäröä, kun mulla vielä on se
+ en omista tällä hetkellä yhtään hametta ja vain huonoja mekkoja
- en käyttäisi tätä juhlissa enkä koulussa enkä rannalla enkä missään
- täähän on näistä halvin muutenkin
Laukku 29,95 14,98 €

+ olen haaveillut tämmöisestä jo pitkään
+ helppo yhdistää erilaisiin vaatteisiin
- ... en vaan omista yhtäkään sellaista vaatetta
- liian iso peruskäsilaukuksi, liian pieni koululaukuksi



No, ehkä vaan poikkean joskus H&M:lle ja katson ja kokeilen näitä oikein kunnolla. Esim. kenkiä oli nettikaupassa vain kokoon 40 asti, enkä ole ihan varma niiden sopivuudesta. Terveisin Isojalka.

Ahkeruus palkitaan

Osallistun aina säännöllisesti kaiken maailman kilpailuihin etenkin netissä. Tähän mennessä olen voittanut jotain Bedtime Stories -krääsää, Vaaleanpunainen pantteri 2 -DVD:n sekä kaksi elokuvalippua Transformers 3 -elokuvaan. Noista viimeinen on sellainen, jolle oikeasti tuli käyttöä. Tänään kotona odotti pieni paketti, josta paljastui Trendin Suomen huippumalli haussa 2011 -kilpailusta voitettu viikkopalkinto:

Vero Modan kaulakoru, jota voisin joskus käyttääkin ja Max Factorin... jokin.

Jee, onnea minä!
Tänään oli muutenkin kiva päivä, koska tein MAB7-kurssin kokeen eli matematiikan opiskelu on nyt kunnialla saatettu päätökseen, eikä mun toivottavasti koskaan enää tarvitse miettiä mitään kosineja ja paraabeleja ja dervaattoja ja kombinatoriikkaa ja toisen asteen yhtälöitä. Sen sijaan talousmatematiikan asioita varmasti joutuu miettimään vielä myöhemmin elämässä - siksi onkin harmi, etten hallinnut tuota kurssia kovin hyvin... Mutta otsikon mukaan ahkeruus palkitaan, ahkeran puurtamisen seurauksena mulla on enää 9 tuntia koulua viikossa.

20. lokakuuta 2011

High School Musical - Who says we have to let it go?

Ei tähän taida olla mitään aasinsiltaa: Rakastan musikaalielokuvia. Oli leffa saanut miten huonot arvostelut tahansa, oli se tehty minä vuonna hyvänsä, oli sen pääosassa kuka tahansa, jos se on musikaali, suostun katsomaan elokuvan siltä istumalta. Musikaali-innostukseni alkoi tietääkseni muutama vuosi sitten, jolloin sain päähäni katsoa mahdollisimman monia klassikkomusikaaleja, kuten Sound of Musicin ja West Siden Storyn. Syyslomalla innostuin katsomaan taas pari uutta musikaalia ja sitä kautta miettimään montako musikaalielokuvaa olen oikein nähnyt. Tässä on lista näkemistäni musikaaleista (20 kpl) arvioineen valmistusvuoden mukaan listattuna. Mukana on sekä kaikkien tuntemia klassikoita ja vähemmän tunnettuja elokuvia.
Aloitetaanpa sitten aivan aikojen alusta. Ihmemaa Ozin (1939) olen nähnyt joskus ihan pienenä. Mutta jopa silloin jaksoin ihmetellä, että miten näin vanhassa elokuvassa on värit ja "hienoja tehosteita". En edes muistanut tämän olevan musikaali, ehkä pitäisi katsoa uudelleen joskus.

Syyslomalla katsoimme Kansikuvatytön (1944) ihan vain sen takia, että sen pääosassa oli Gene Kelly. Loppujen lopuksi elokuva oli aika yhdentekevä ja kappaleet siinä olivat vielä yhdentekevämpiä. Mielestäni musikaaleissa pitää olla joitain juonta eteenpäin vieviä kappaleita, jotka alkavat vain spontaanisti jostain tilanteesta. Tässä suurin osa biiseistä oli vain teatterin musiikkiesityksiä.

Melkein yhtä yhdentekevä on toinenkin Gene Kellyn tähdittämä elokuva Ilo irti! (1949). Sen katsoin kuitenkin siskojen kanssa, joten omituisille tanssiliikkeille ja juonenkäänteille oli helpompaa nauraa. Elokuva sijoittuu New Yorkiin ja oli toisaalta hauskaa katsoa sen ajan New Yorkia, joka oli tietenkin suurkaupunki, muttei mitään verrattuna tämän päivän Nykiin.

Kuuluisampi Gene Kellyn musikaali lienee Laulavat sadepisarat (1952). Kappaleista suurin osa on välinpitämättömiä (mutta pakko sanoa, että tämä mash-up oli loistavin ikinä!), mutta tanssiliikkeitä voi ihastella senkin edestä. Tämänkään musikaalin juonta en hirveästi muista, mutta 50-luvun vaatteita on aina kiva katsella.

Vielä yksi Gene Kellyn elokuva, jonka erehdyin katsomaan yksin on Kuin paistetta päivän (1955). Elokuva  oli suoraan sanottuna melko tylsä, mutta juoni oli ihan huvittava. Kyllä siinä parit naurut sai! 
Kuuluisia musikaaleja katsoessa on parasta tunnistaa kappale ja näin löytää sen alkuperä. Ensimmäisen tällaisen kokemuksen sain katsoessani West Side Storyn (1961). Elokuva oli kuitenkin yllättävän tylsä, epäuskottava ja nolokin. Loppuratkaisu oli suoraansanottuna aika random. Mutta tässä kappaleissa ja koreografioissa alkaa olla jo yritystä!

My Fair Ladyn (1964) katsoin myös yksin jonain aamupäivänä. Ehkä siitä johtui, että elokuva tuntui todella pitkältä ja pitkäveteiseltä. Musikaalin kappaleet ovat kuitenkin ihan toimivia ja juonikin ihan kelpo (ehkä vähän venytetty). Harmi vain, etten osaa samastua kehenkään päähahmoon. My Fair Ladyn kävin katsomassa viime keväänä myös Jyväskylän kaupunginteatterissa. Myös teatterin lavoilla rakastan musikaaleja ja My Fair Lady oli viihdyttävä ja näyttävä.

Syyslomalla katsoin myös Sound of Music - laulavan Trappin perheen (1965) uudelleen. Elokuva on pitkähkö (en sano pitkä, katsoin eilen Tuulen Viemää), mutta kyllä se on kerran nähtävä. Maisemat ja hahmot ovat mukavia, kappaleet ihan kivoja (vaikka kuten siskoni sanoi, ne kaikki esitetään elokuvassa kahdesti). Ja Julie Andrews on kyllä sympaattinen ja taitava.

Glee-jaksosta innostuneena katsoin tällä viikolla vihdoin The Rocky Horror Picture Shown (1975). Jälkeenpäin ajateltuna Glee-jakso olisi riittänyt varsin hyvin. En ole vielä oivaltanut, että elokuva voisi olla niin huono, että se on jo hyvä, joten tämä tekele oli vain huono. Joku saa kyllä yrittää kertoa mulle, mikä tässä oli pointtina ja miten tähän pitäisi suhtautua? Tajusin kyllä, että elokuva oli välillä todella ylilyöty, ironinen ja tahallisesti koominen, mutta liika on aina liikaa. Pakko sanoa, että pari kappaletta oli kuitenkin ihan toimivia.

 Vielä yksi syyslomalla katsottu musikaali on Hair (1979). Se on täydellinen esimerkki elokuvasta, joka matelee ensimmäiset puolitoista tuntia ja yhtäkkiä viimeisen puolen tunnin aikana tapahtuu jotain ihan erilaista hirveällä vauhdilla. Loppuratkaisu oli pelkkä vitsi! Kappaleet olivat epämääräisiä pätkiä, jotka olivat liian tylsiä musikaaliin. 

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Cry-Babysta (1990), olin innoissani. Musikaali, joka kertoo 50-luvusta, sen on pakko olla tyylikäs! Valitettavasti lopputulos oli päinvastainen. Järjettömän tyylitön ja turha tekele, jota en aio koskaan katsoa uudelleen. Yhtäkään kappaletta en muista, eikä kyllä haittaa yhtään.

Sitten päästäänkin jo tälle vuosituhannelle. Olen pahoillani siitä, etten ole koskaan ymmärtänyt Moulin Rouge!:a (2001). Juoni on yhdentekevä, yksikään hahmo ei ole sympaattinen ja kappaleet ovat huonoja covereita jo valmiiksi huonoista kappaleista. Ainut syy, jonka vuoksi olen katsonut Moulin Rouge!:n peräti kahdesti on ihanan Ewan McGregorin kaunis tulkinta Your Song -kappaleesta.

Chicagon (2002) olen nähnyt kerran useita vuosia sitten. Muistan sen enää hämärästi ja tämä ehkä kertookin kiinnostuksestani kyseistä leffaa kohtaan. Toisaalta voisihan tälle antaa joskus toisen mahdollisuuden - mikäli pystyn todella katsomaan kokonaisen elokuvan, jonka pääosassa nähdään Richard Gere.

Andrew Lloyd Webbesin Oopperan kummituksesta (2004) (kyllä, imdb:n mukaan tuo on elokuvan suomenkielinen nimi) jäi ensimmäisellä - ja toistaiseksi viimeisellä - katselukerralla vähän huono maku suuhun. Mielestäni elokuva oli tylsä ja kuulosti siltä, ettei musikaalissa ollut kuin yksi kappale. Mutta voisihan tämänkin uudelleen katsoa, koska onhan se Gerard Butler ehkä aika ihana...
Sanokaa mitä sanotte, mutta RAKASTAN High School Musical -elokuvia (2006-2008)! Kaikki aina sanovat, että ne ovat ällöttävän epäaitoja, kliseisiä Disney-söhellyksiä, mutta mielestäni niissä on yllättävän paljon ihan oikeaa asiaa. Ja kuka kaipaa jotain syvällistä sanomaa musikaaleissa, joiden tehtävä on nimenomaan viihdyttää. HSM-leffojen kappaleet ovat mahtavia ja koreografiat upeita. Ei liene yllätys, että omistan DVD-trilogian lisäksi myös soundtrackit jokaisesta elokuvasta.
Toinen omistamani musikaali on Hairspray (2007). Ihanat värit + pirteät biisit + Zac Efron = ilahduttava musikaali. Mitäpä siihen lisäämään.
Kaverini painostuksesta (ainakin näin tahdon väittää) katsoin tässä muutama vuosi sitten Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturin (2007). En ole mikään kauhuleffafani, eikä Johnny Depp ole minulle obsessio. Kyllähän tämän katsoi, mutta jotenkin melkein unohdin, että tämäkin oli musikaali. Elokuvan musiikki ei siis jäänyt mitenkään mieleen.

Mamma Mia!:n (2008) (minkä takia musikaalien nimissä on aina oltava huutomerkki?) kävin katsomassa elokuvissa ja myöhemmin olen katsonut sen pari kertaa. Mielestäni elokuvan sähläys ja yli-innokkuus on melko rasittavaa, mutta maisemia katson ilolla ja Abbaa kuuntelen nautinnolla.

Tulevaisuuden suunnitelmissa on nähdä ainakin sellaiset klassikot kuin Grease ja Maija Poppanen. Saa myös ehdottaa jotain randomimpia hyväksi havaittuja tekeleitä! Tahtoisin myös päästä katsomaan Helsingin kaupunginteatterin Lainahöyhenissä, koska Santeri Kinnunen on varmasti loistava ja tykkäsin ainakin leffaversiosta kovasti. Eilen myös kuulin ilokseni, että reilun vuoden kuluttua ilmestyy Les Misérables -elokuva, jossa loistavat muun muassa ah Anne Hathaway ja ah Hugh Jackman! Sitä odotellen...

18. lokakuuta 2011

Taivas on sininen ja valkoinen - NOT!

Hyvää päivää Maan asukkaat! Edellisestä merkinnästä on aikaa ja tavallista enemmän olen ehtinyt tuona aikana myös touhuta. Olen mm. käynyt keilaamassa, osallistunut elokuvan tekoon, opetellut uusia kitarasointuja, rakastunut aikakauslehtiin, leiponut kakkuja, kuunnelllut Kim Heroldin uutta levyä, sotkenut huoneeni, lähettänyt isosiskon poikaystävineen maailmalle, oivaltanut tv-sarja-maratonien mahtavuuden ja käynyt syömässä ranskalaista ja kiinalaista ja amerikkalaista ja italialaista. Aikaa säästääkseni lätkäisen tähän kuitenkin vaan pari valokuvaa, minkä jälkeen pääsen takaisin syysloman viettooni.

3. lokakuuta 2011

Mutakakku

En suhtaudu tummaan suklaaseen yhtä nihkeästi kuin suurin osa ihmisistä (ainakin minulla on sellainen kuva, ettei tumma suklaa maistu kovin monelle), mutta jos sitä on kaapissa tarpeeksi, taion siitä mielummin mutakakun. Leivoin nyt kahdesti viikon sisään kakun samalla ohjeella ja se onnistui mielestäni hyvin! Pahoittelut huonoista kuvista, käyttäkää mielikuvitustanne: ihanan kuohkea reunoilta ja sula taikinamainen keskeltä...


Toista kertaa leipoessani meillä oli kaapissa vähän tummaa suklaata ja vähän minttusuklaata. Pistin sitten molempia, ja mintunmakuinen suklaakakku oli ihan yhtä hyvää.


Leivoin muuten niin antaumuksella, että hajotin sähkövatkaimemme - mutta ehkä oli aikakin: härveli olisi kahden vuoden kuluttua juhlinut viisikymppisiään.