10. helmikuuta 2018

Haaveet just nyt

Oon aina ollut kova tyttö haaveilemaan, mut tässä hetki sitten havahduin siihen, että ei oo enää mistä haaveilla. Tai siis semmoset perushaaveet, joiden toteutumista on aina voinut odottaa, on toteutunut: oon valmistunut, mulla on työpaikka, mulla on kumppani, ystäviä, harrastuksia... Täyttelen tommosta Hyvän mielen vuosi -kirjaa ja siinäkin tuli just unelman toteuttaminen teemaksi. Mää kirjotin siihen et noo hmmm joku semmonen yleinen ilon, onnen, tyytyväisyyden ja tasapainon löytäminen elämään?

Mut nyt mulla on haave. Mä haaveilen yhteisestä arjesta Sanen kanssa. Oon jo niin kypsä tähän etäsuhteeseen, tää on musta iha perseestä. Kyllä tähän aina nopeesti tottuu, mut ei tää hyvältä tunnu. Sit sanotaan, et no mutta kun näkee harvoin, niin osaa arvostaa yhteistä aikaa ja se on erityisempää ja niin edelleen. Mut hei paskanmarjat. Usein en osaa ees nauttia niistä yhteisistä hetkistä, koska alan vaan miettiä, et montako päivää/tuntia/minuuttia siihen, et juna lähtee ja kuinka pitkä aika seuraavalla kerralla pitää olla ilman toista. Sit just ku näkee niin harvoin, niin tulee paine tehä jotain kauheen spesiaalia. Vaikka parasta ois just se normiarjen jakaminen toisen kanssa. Tai koska sillon normiarki ei tunnu normiarjelta.

Kaipaan tosi paljon semmosia pikkuasioita, niinku että ei joka päivä tarvii olla se, joka tekee ruokaa, tiskaa, siivoo ja käy kaupassa. Et jos mulla on raskasta, joku kannattelee (ja vastaavasti mä kannattelen, kun toinen tarvii mun apua). Jonain päivinä (kuten eilen) taas kaipaan ihan älyttömästi sitä, että raskaan päivän jälkeen kotona oottais joku, joka halaa ja jolle kelpaan sillonkin, kun en kelpaa itelleni.

Haaveilen myös aika paljon ihan konkreettisesti meidän seuraavasta yhteisestä kodista. Koska ei oo nyt hetkeen ollu semmosta kämppää, jota kiinnostais laittaa kodiks. Tää mun asunto on tosiaan niin askeettisesti sisutettu ku olla ja voi, Jyväskylän kämpässä on suurin osa meidän tavaroista, mut ei sekään sit oikein tunnu kodilta. Ei musta, koska mä vaan käyn siellä välillä. Ja Sanen mielestäkään se ei kuulemma oo koti, ku mä en oo siellä. Muutenkin se on semmonen opiskelija-asunto ja opiskelut on mun osalta jo ohi.... Vaikka helvetti jäätyis ja Suomi voittais Euroviisut ja saisin Jyväskylästä töitä, niin luultavasti muutettais sit johonkin uuteen asuntoon siellä. 

Tämmösiä haaveita mulla tosiaan on. Pahinta on, et mä en tiedä, milloin ne toteutuu. Mä oon täällä töissä kesäkuun alkuun asti, ja ku mä palaan Jyväskylään, Sane on jo lähtenyt kesätöihin Lappiin. Sit elokuun alusta oon toivottavasti töissä jossain muualla taas. Missä päin Suomea? Ei mitään hajua. Eikä mulle oikein oo väliäkään... Toivottavaa olis joku suht' iso kaupunki, jossa pärjää ilman autoa ja jossa on jotain harrastusmahdollisuuksia. Sit toki se, et se ois jonkun siedettävän matkan päässä Jyväskylästä... Tää 8 tunnin välimatka on aika nihkee, tuntuu siltä, etten näin vois jatkaa enää tän pestin jälkeen.

Oon miettiny, et jos onnistun saamaan esim. jonkun koko vuoden pituisen työsuhteen, niin sit kyllä oikeesti jo panostaisin asuntoon. Tää on niin outoo, ku oon täällä Rovaniemellä tämmösen pätkän (nyt enää vajaa 4 kuukautta jäljellä), niin ei oo hirveesti motivaatiota myöskään kunnolla kotiutua tänne. Aika sama tilanne, ku Turussa opiskellessani olin joululomalla päättänyt, et lähen sieltä pois. Niin en mää keväällä sit oikein käyny missään, haaveilin vaan tulevasta. 

Mut joo, kyllä mä tästä kaupungista yritän tietty kaiken ottaa irti. Oon ottanut tavotteeks, et joka viikko teen jotain uutta tai meen jonnekin uuteen paikkaan täällä. Se on sujunu ihan hyvin, viime viikolla kävin ekaa kertaa yliopistolla täällä ja kirjastolla. Tällä viikolla kävin hiihtämässä ja tänään meen leffaan. Yritetään myös järkätä niin, et saatais joskus auto tänne, niin voitais käydä vähän muuallakin Lapissa, tästä ei kuitenkaan pitkä matka oo vaikka Leville, Ylläkselle tai Pallakselle (niin siis "vaan" reilu 2 h, täällä pohjoisessa muuttuu vähän suhtautuminen siihen, mikä on pitkä ja mikä on lyhyt matka :D).

19. tammikuuta 2018

Lähinnä viime viikonlopusta

Päätöntä perjantaita vaan kaikille (kuva päästä alla)! 

Tää viikko on tuntunut aivan uskomattoman pitkältä, enkä tajua miksi! Hulluinta on ajatella, että vasta tän viikon maanantaina eli neljä päivää sitten saavuin Rovaniemelle Jyväskylästä. Viime viikonlopun vietin tosiaan Jyväskylässä, vaikka mulla on perjantaina 15:15 asti opetusta eli pääsin hyppäämään vasta 17:10 lähtevään bussiin, jolloin olen JKL:ssä kello 1:15 yöllä. Ja maanantaina siis jatkuu työt klo 10:25. Mut karu paluu arkeen joululoman jälkeen sai mut jotenkin sen verran uhmakkaaseen tilaan, et mä aattelin, et Rovaniemi ei oo mun koti, mähän kuule meen Jyväskylään viikonlopuks, ei mulla oo parempaakaan tekemistä. Tottahan se sinänsä on. Jos mää perjantai-iltana istun bussissa sen kaheksan tuntia ja lähinnä kuuntelen musaa, syön ja katon leffoja, niin ei se hirveesti poikkea siitä, mitä oisin yksin Rovaniemen kämpillä tehny. 

Lauantaina sitä ehti vaikka ja mitä, kun heräili kuitenkin ennen puoltapäivää. Käytiin Sanen kanssa hakemassa viimetippaliput teatteriin, käytiin aamukahvilla, sit teatterissa kattomassa Peter Pan -musikaali, sit siitä lounaalle ja kahville. Sit tultiin kotiin ja oli vasta alkuilta. Lähettiin sit mun vahemmille saunomaan (iik ääk, käytiin lumihangessa, oli siistii!) ja viettää leffailtaa. Mentiin linkillä sinne mitään ilmottamatta, ja voin sanoo, et äitin ilme oli aika äimistyny ku se tuli eteiseen kattoo, et ketkä tuli. :D Kuitenkin about viikko sit olin sieltä lähteny ja sanonu et joo nähään kahen kuukauden päästä, ku sillon hiihtolomalla ens kerran ehin Jyväskylään käymään.

Sunnuntainakin ehti ihan hyvin, ku lähin vasta 19:18 Jyväskylästä. Käytiin Sanen kanssa pitkällä kävelyllä ja tehtiin ruokaa ja hengailtiin. Asemalla itkin kyllä taas, ei maha mitään. Mut ei mua hävetä! Upeetahan se on, jos on joku, jonka perään itkeä (siis ainakin tämmösessä etäsuhde-tapauksessa). Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sain kokea tosiaan yöjunan ekaa kertaa. Ilmeisesti se on muiden mielissä yhtä mystinen ja tuntematon juttu, koska sain instastooriini kahdeltakin ihmiseltä kyselyä aiheesta. :D Nukuin vähän pätkissä, mut nukuin kuitenkin, ja yllättävän virkeänä heräsin aamulla. Oli se vaan mystistä siirtyä nukkuessaan paikasta toiseen: mennä Tampereella nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna Rovaniemellä! Mut ajankäytöllisesti tehokasta, vois sitä joskus toistekin kokeilla - mut on noi makuupaikat vaa aika suolasen hintasia (ja mä vielä loilottelen opiskelija-alennuksilla menemään)!

Mut joo, selvittiinpä tästäkin viikostakin! Tänään oli tavallista parempi aamu, koska ensinnäkin sain vihdoin nukuttua kunnolla (heräsin 10:44, vaikka puolenyön jälkeen mä nukkumaan rupesin...) ja sit ulkona paisto aurinko! Päätin myös, että nyt mää laitan t-paidan töihin. Oon semmonen vilukissa ja mukavuudenhaluinen, että melkein pelkkiä villa- tai collegepaitoja oon käyttänyt tähän asti. Mutta nyt oli vaa nyks tunti, niin aattelin, että sit vaikka palelelen sen koko ajan. Mut hyvin mä selvisin, pitää uskaltautua toistekin!

Ja sitten loppuun pari kysymystä:
Miks tän talon hissi on niin usein rikki?
Miks kasvatan kynsiä, kun lopulta aina leikkaan ne, että vois soittaa paremmin kitaraa?
Miks otin uutenavuonna niin paljon kuvia ilotulituksesta, kun postaan yhden kuvan instaan, ja lopuilla sadalla en tee koskaan mitään enkä koskaan kato niitä (poistelin tässä just vanhoja kuvia puhelimesta...)?

17. tammikuuta 2018

2017

Niin monesti oon taas yrittänyt herättää blogin eloon tässä viime kuukausien aikana. Elämässä on tapahtunut suuria mullistuksia, joista ois kiva kirjotella. Kuitenkin nää mullistukset herättää mussa lähinnä semmosia tunteita, joita tahdon jakaa ainoastaan päiväkirjaani eli itseni kanssa. Enkä sit oo jaksanu kirjottaa ihan semmosta pinnallista ja yhdentekevää... Päätin nyt kuitenkin, että paras keino jatkaa taas blogin parissa on kerrata vuosi 2017, koska en ole tänne näköjään toukokuun jälkeen mitään raportoinut (ja toukokuun yhtä merkintää edeltävä teksti oli tammikuulta!). Joten jaetaanpa nyt näitä fiiliksiä, joita en oikeestaan kenenkään kanssa ole jakanut. En tiedä, kiinnostaako tää yhtään ketään, mutta perustellaan tää löpinä nyt vaikka sillä, että haluan itseänikin varten jäsentää vähän viime vuotta ja laittaa asioita muistiin.

Päiväkirjassani on taas semmosia aukkoja, että ihan mahdotonta luoda se perinteeksi muodostunut 10 lausetta jokaiselta kuukaudelta -setti. Päädyin sit tämmöseen helppoon ratkaisuun, että selostan tärkeimmät jutut vuoden 2017 eri kuukausilta ja laitan oheen Instagram-kuvia samoilta ajoilta.


T A M M I 

Ei mitään erityisiä muistoja tästä kuusta. :D Aloitin suomi toisena ja vieraana kielenä -perusopintojen suorittamisen, lisäks aloteltiin Jutan kaa gradua kunnolla.

H E L M I

Ei myöskään mitään muistikuvaa... (eka päiväkirjamerkintä on huhtikuun vikalta päivältä!) Ainakin vietin 25-vuotissynttäreitäni. Alunperinhän oisin halunnu viettää Sanen kaa jotkut eeppiset yhteiset viiskymppiset, mut se sit vähän jäi. Pidin kuitenkin omat kemut eli kutsuin ystäviä meille, pidin tietokilpailun ja musavisan (rakastan niitä!) ja virkeimmät (= minä, Sane, Jutta ja meidän nuoret ja vetreät fuksit) jatko jopa baariin asti.

M A A L I S

Tän kuun isoin mullistus lienee kuun puolivälissä suoritettu oikomishoitoon kuulunut alaleuan leikkaus. Leikkaus itsessään meni suunnitellusti ja pääsin sairaalastakin yhden yön jälkeen. Toipuminen oli kuitenkin pitkä ja kivinen tie. Etenkin kaksi ensimmäistä viikkoa, jolloin en pystynyt nauttimaan (joo, todellista nauttimista) kuin ihan nestemäistä ravintoa. Elin kaks viikkoa basically siivilöidyllä(!) sosekeitolla ja juotavalla jogurtilla. Leuat oli ekat viikot aika tiukasti yhteen lenkitettynä, joten puhuminen oli hankalaa. Siksi elin melkoisena erakkona tämän ajan, enkä tavannut kuin perheenjäseniäni. Myöskään liikuntaa ei saanut aluksi harrastaa, ja yleensä päivät lähinnä vain odotin, että sais käydä nukkumaan ja oisin taas yhen päivän lähmpänä normaalia ravintoa.

H U H T I

Huhtikuun lopulla aloin päästä ihmisten ilmoille eli luennoille, liikkumaan ja kävinpä joka ekaa kertaa ulkona, kun vietettiin kieltenlukijoiden perinteisiä euroviisuja. Loppukuusta aloitin myös kotokaveri-koulutuksen eli koulutuksen, jonka päätteeksi ryhtyisin kaveriksi maahanmuuttajalle.

T O U K O

Vappua vietin pienellä ystäväporukalla ja poikkesin myös vappupiknikillä Harjulla, olihan kyseessä kuitenkin viimeinen opiskelijavappuni (nyyh!). Vietettiin myös Sanen kanssa toista vuosipäiväämme, minkä kunniaksi käveltiin Viherlandiaan ostamaan asuntomme ensimmäiset kasvit (kaikki kolme ovat muuten edelleen elossa ja hyvinvoivia, kiitos kysymästä!). Toukokuussa lopettelin kevätlukukauden opintoja, gradukin saatiin palautettua ekaan tarkistukseen. Valitettavasti ohjaaja ei ehtinyt sitä ennen lomaansa tarkistaa, joten se jäi vähän ärsyttävästi kesälle roikkumaan. En kuitenkaan ollut ajatellutkaan valmistua kevääksi, koska tein kesällä vielä S2-perusopintoja loppuun.
Muistaakseni toukokuussa sain kuulla, että Sanelle ois luvassa kesätöitä Lapissa. Mun ja Sanen piti molempien tehdä kesä opintoja eli viettää viimeinen yhteinen huoleton opiskelukesä ilman sidottuja aikatauluja. En ollut todellakaan tyytyväinen ja tästä asiasta kyllä väännettiin. Alusta asti tiesin, että Sane lähtee sinne töihin, koska se oli ihan sen unelmahommaa. Sitä oli pyydetty sinne kahdeksi kuukaudeksi, joten sovittiin sellainen kompromissi, että voi kuukaudeksi mennä (loppujen lopuksihan se tais siellä about 8 viikkoa olla, että...). Lähinnä tossa ärsytti siis se, että toi tuli niin yllättäen ja myöhään, että mää olin jo sopinut kesän opinnot eikä mulla ollut enää mahollisuutta lähteä jonnekin ihan muualle. Mulle oli jo tarjottu kesäksi työharjoittelupaikkaa toiselta paikkakunnalta, mutta päätin, että en mee sinne, että voidaan olla yhdessä kesä (toki siinä painoi myös se, että halusin saada varmuudella nuo opinnot päätökseen kesän aikana). Toukokuun lopulla Sane sitten läksi Lappiin. Viimeisenä päivänä tapasin ensimmäistä kertaa kotokaverini, mikä oli tosi jännää, mutta mukavaa!

K E S Ä

Kesäkuu meni sitten semmosissa semi-katkerissa meiningeissä. :D Sanella oli tosi kiireistä töissä eli yhteydenpito oli lähes olematonta, mikä turhautti myös. Kesäkuussa tein tosiaan noita S2-opintoja, ja kävin ihan kontaktiopetuksessa yhtä kurssia. Lisäksi vierailin Jutan luona Vaasassa, missä tapasin myös Petraa. Näin tietenkin myös muita kavereita ja perhettä. Kesässä harmillista oli myös säiden huonous eli yksinolo oli entistä kamalampaa, kun ei voinut maata rannalla tai tehdä muita semmosia kesäisiä juttuja.
Juhannuksena nähtiin Sanen kanssa ensimmäistä kertaa sitten toukokuun, vietettiin se taas Sanen kummien luona. Muutama päivä ehdittiin tosiaan juhannuksena viettää Sanen kanssa yhdessä.

H E I N Ä
Matkustin muutamaks päiväks Edinburghiin Nooran luokse. Reissu oli aivan huikea ja varmaan eka kerta kesän aikana, kun en oikeesti miettinyt mitään opintoja tai Sanea. Tältä reissulta kotiuduin sit samana päivänä kun Sane ajeli Lapista Jyväskylään eli se tuli suoraan hakemaan mut asemalta ja mentiin vihdooin yhdessä kotiin.

Heinäkuussa opiskeltiin yhdessä, käytiin festareilla, tehtiin pyöräretkiä sun muuta. Toisaalta oli ihanaa olla yhdessä, mutta toisaalta välit oli jotenkin kireät. Sane oli vieläkin tosi kiinni siinä Lappi-jutussa ja seuraili pitkin päivää, että mitä sinne kuuluu. Tuntu siltä, että se ei halunnut olla mun luona Jyväskylässä. Mua ärsytti se, että kun se oli jo saanut olla siellä koko kesäkuun tekemässä mitä se haluaa, se ei voinut nyt keskittyä muhun ja tehdä sitä mä halusin kesällä tehdä.
E L O

Elokuussa reissattiin Sanen kanssa Berliiniin. Oli ihan jännä seikkailla ekaa kertaa kahdestaan ulkomailla (tai no Tukholmassa on oltu), mut ehkä reissu jäi vähän lyhyeksi ja oli semmonen stressi siks et mitä ehtii tehä minäkin päivänä.  Reissun jälkeen Sane lähti tosiaan vielä takas Lappiin, ja mikä alunperin oli "yks viikonloppu" olikin jossain välissä muuttunut pariks viikoks. Elokuussa mulla ei oo oikein muistikuvaa, että teinkö vielä jotain opintoja...

Vikat viikot ilman Sanea meni jotenkin ihan hyvin. Tai et ei ollut enää ees ikävä, vaan jotenkin muistin taas sen, miten oon kuluttanut aikaani yksin sinkkuna eläessäni. Lopussa tuli tosi välinpitämätön olo Sanea kohtaan, ja mä mietin jo tosissani, että miten meille käy.

S Y Y S

Syyskuun alussa Sane palasi ja olin yhä välinpitämätön sitä kohtaan. En rehellisesti tiennyt, että haluanko mä olla enää yhdessä. Seuraavana päivänä siitä, kun Sane oli tullut ja avasin sitten vähän näitä mun tunteita (tai tunteettomuuksia), niin meillä oli ostettu liput stand uppiin. Oli vaan niin irvokasta lähteä yhdessä pariskuntana nauttimaan komediasta, kun meillä oli parisuhteemme suurin kriisi meneillään. Sanoin, että mä mietin tän syyskuun ajan. Et jos mun fiilikset ei tästä enää muutu, niin sit ei oo järkee jatkaa yhdessä.

Tätä on tosi outoa ajatella, koska mä en muista sit yhtään, et miten ja milloin toi loppui. Siis toi mun kriisi. Mun tunteet Sanea kohtaan palas tai ne muuttu oikeestaan vielä paremmiks, koska ne tasaantu sillein, että osasin olla myös ilman Sanea eikä se ollut enää koko mun elämän sisältö enkä ollu riippuvainen siitä. Mulla oli meinaan tosi kauan (kaks vuotta?) kestänyt sillein se "alkuhuuma", et jos Sane lähti vaikka illanviettoon johonkin, niin mää olin vaan yksin kotona ja ootin, että se tulee takas. Oon miettinyt, että ehkä tommonen luonnollinen tunteiden kehittyminen semmosiks tasasemmiks sit aiheutti mulle sen olon, etten tunne enää tarpeeks Sanea kohtaan. Mut joo, kriisi siis oli ja meni, eikä todellakaan tarvinnut syyskuun lopussa mitenkään virallisesti todeta, että jatketaanko vai ei. :D Molemmat oli varmaan jo autuaasti unohtanut koko asian. 

Syyskuussa pääsin viikoks sijaistamaan, ja tehtiin myös Jutan kaa gradu lopulliseen kuntoonsa. Ehdin kriiseillä, että mitä mä teen kun sijaisuus loppuu, mää valmsitun työttömäks, miten hirvee luuseri olen! Sain kuitenkin sit sattuman kautta töitä ihan meidän kodin läheltä (mikä oli siis lottovoitto, koska opettajan työt ylipäätään Jyväskylässä on tosi kiven alla). Valmistuin sitten virallisesti 29. syyskuuta, muutama päivä sen jälkeen, kun olin aloittanut työt.

L O K A

Lokakuu kului töiden parissa kiireisenä. Työt oli tosiaan aika rankkoja, koska mulla oli niin paljon tunteja ja muutenkin kaikki oli uutta. Kyllä ekat viikot meni siinä, että illalla pyörin sängyssä, kun stressasi niin paljon kaikki seuraavan päivän hommat. Hankittiin myös Sanen kanssa vihdoin salijäsenyys, joka oli pitänyt jo kesällä hommata, mutta joka sitten Sanen työkomennuksen takia jäi. Lokakuussa sain myös viralliset maisterin paperit käsiini, muistan kun töistä poljin kaatosateessa niitä hakemaan juuri ennen kuin toimisto meni kiinni.

M A R R A S

Tunnit väheni vähän inhimillisempiin määriin ja muutenkin homma alkoi olla hanskassa eli töissä alkoi olla vähemmän stressaavaa. Mukavaa oli myös se, että opettajat ja oppilaat kehui mua, mistä tuli toki semmonen olo, että jotain teen ainakin oikein. Mulle tarjottiin myös mahdollisuutta jatkaa kevään ajan, mikä kuulosti tosi hyvältä. Myöhemmin selvisi kuitenkin, että kevääksi mulle ei olisi tarjotta kuin osa-aikaista työtä. Tietenkin se on parempi kuin ei mitään, mutta ajattelin, että pakko mun on ainakin yrittää hakea kokopäiväiseenkin työhön. No, marraskuu ei nyt oo mikään pääasiallinen opettajien rekrytointikuukausi, joten oisinko kaks vai kolme sopivaa avointa paikkaa löytänyt. Hain niihin ja tekemään! aikamoiseks yllätykseksi mut palkattiin sitten loppulukuvuodeksi töihin lukioon Rovaniemelle. Kaikki meni ihan tosi nopeasti, viikko siitä, kun työt loppu edellisessä paikassa, alko jo tunnit Rovaniemellä ja siinä välissä piti löytää asunto ja muuttaa vajaan 600 kilometrin päähän! En mä välillä vieläkään tajua, että oon tommosen uskaltanu mennä ees tekemään.

Muutin siis yksin Rovaniemelle, josta en tunne ketään ja jossa oon käynyt tasan kerran aikaisemmin (ysiluokalla  ostamassa eväitä leirikouluun). Kyllä mä voin sanoo, et ku eno ja Sane ja mä ajettiin mun sänky, kirjotuspöytä, tuoli, polkupyörä plus irtosälät Rovaniemelle ja mä ja kamat jäätiin tänne, niin sai siinä jonkin verran itkeä. Työt alko nopeesti, ja tuntu et olin vielä täysin pihalla kaikesta ja kaivannu ehkä vähän enemmän ohjausta ja perehdytystä siihen alkuun. Tuntu, et on ihan liikaa kun on uudessa kaupungissa, alottamassa ekaa kertaa töissä lukiossa ja sit vielä erossa kaikista läheisistä. Eli ei sillein saanut tukea, kun ei ollut ketään kotona vaikka halaamassa ja lohduttamassa, kun kaikki tuntui mahdottomalta.

J O U L U

Joulukuussa työt ja pihalla oleminen jatkui. Totta kai pieniä onnistumisen kokemuksia tuli työhön ja arkeen liittyen, esim. salijäsenyyden hommaaminen (ja salilla käyminen yksin) sekä nastarenkaiden vaihdattaminen pyörään olivat mun mittapuulla ihan urotekoja.
 
Puolivälissä koitti vihdoin jo aikoja sitten varattu reissu Turkuun. Olin ollu jonkun kolme viikkoa näkemättä Sanea ja sit vietettiin viikonloppu yhdessä Turussa vailla huolia ja murheita, niin oli ihan eeppistä. Jotenkin yks viikonloppu tuntu tosi pitkältä: käytiin ulkona syömässä ja kahviloissa, kävelyllä ja teatterissa. Sen jälkeen Sane tuli mun mukana Rovaniemelle, ja vuoden vika työviikko meni kyllä ihan hujauksessa ohi, kun riensin aina töistä suoraan kotiin hengaa Sanen kanssa.

Paria päivää ennen joulua reissattiin Sanen äidin ja isäpuolen luokse Sastamalaan viettämään joulua. Syötiin, saunottiin, löhöiltiin. Tapaninpäivänä saavuttiin Jyväskylään, jossa näin pitkästä aikaa perhettä. Jyväskylässä vietin sitten liki pari viikkoa joululomaa, minkä aikana ehti unohtaa työt jo aika lailla. Tammikuun alussa, kun piti yksin palata Rovaniemelle itkin enemmän kun ikinä (ja seuraavan päivän silmäpussit oli sen mukaiset), mutta tiesin kyllä, että äkkiä tähän taas tottuu.

Nyt on sitten tammikuun puoliväli. Vieläkin mä kammoan kysymyksiä "miten työt sujuu?" tai "miten oot kotiutunut Rovaniemelle?", koska en mää koe et ne sujuu tai että oisin kotiutunu. En mää nyt töissä ihan pihalla ole, mutta harvoina päivinä mulla on täysi varmuus pitämistäni oppitunneista jne. koska vedän kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaisia kursseja yksin. Oon ajatellut, että arvokkain asia, mitä voin itelleni tehdä on se, että lopetan itteni soimaamisen ja tiedostan sen, etten mä voi osata täydellisesti jotain mitä en oo koskaan aikaisemmin tehnyt. Ja koko ajan tässä oppii ja kehittyy, alku aina hankalaa. Tietenkin jos kainon toiveen saa esittää, niin toivon, että en sössi mitään ihan kamalaa tässä kevään aikana! 

Ja se Rovaniemelle kotiutuminen, no... oonhan mä täällä käynyt vähän keskustassa pyörimässä, liittynyt salille ja alottanut tanssitunnit. Sukset on myös mukana ja mulle onkin jo kerrottu jostain lähellä olevista ulkoilu- ja hiihtoreiteistä, että sinne varmaan suuntaan sit ku ois vähän vähemmän pakkasta ja pidempään valosaa! Marraskuun loppu, aika kauhea aika muutenkin muuttaa uudelle paikkakunnalle, pimein aika vuodesta ja hirvee pakkanen. Just semmonen olo, että haluaa vaan kyyhöttää yksin sisällä. En tosiaan tunne Rovaniemeltä ketään eli tää ikuisuusongelma, että mistä aikuisena saa uusia kavereita? Töissä toki juttelee kollegoille, mutta niitäkin näkee loppujen lopuksi päivän mittaan aika vähän, koska kaikki on pitämässä omia tuntejaan tai tekemässä hommia työhuoneessaan aika paljon. Ainakin yritän olla ite jotenkin avoin ja mennä opehuoneeseen vapaa-ajalla näkemään ihmisiä. Toisaalta sekin, että miten hyvin mun nyt pitää ees kotiutua tänne, kun neljän ja puolen kuukauden kuluttua mä muutan täältä pois. Mun kotikin on niin väliaikainen kuin olla ja voi, huonekaluina tosiaan ainoastaan sänky, kirjotuspöytä ja tuoli. Oishan se mukavaa, jos ois kiva kämppä, jonne Sanenkin ois mukava tulla käymään (ja munkin tulla joka päivä töistä), mutta turhalta tosiaan tuntuu ruveta hamstraamaan jotain huonekaluja ja laittamaan kämppää, joka on todella väliaikainen.

Tietenkin tän kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä vie voimia myös se, että joutuu olemaan poikaystävästään erossa. Ei ees välttämättä oo mikään kauhee ikävä, kyllä siihen yksin elämiseen aina tottuu, mut jotenkin siitä toisesta saa niin paljon turvaa ja lohtua. Siis se viikko kun Sane oli täällä ennen joulua, niin oli jotenkin niin helppo! Niin helppo käydä töissä ja olla stressaamatta mitään, koska ties, että kun pääsee töistä, niin kotona odottaa jotain kivaa. Joku, jonka kanssa tehdä yhdessä ja joka saa ajatukset töistä muualle. Joka lohduttaa, jos on murheita ja joka kuuntelee, kun kerron pieniä ja suuria juttujani. Mut joo, otan päivä kerrallaan tän kaiken suhteen. Etukäteen murehtiminen ja panikoiminen tai tosiaan se ittensä ruoskiminen ja soimaaminen ei palvele yhtään ketään. Koitan tosiaan nyt kirjoitella vähän aktiivisemmin tätä! Koska oon just miettinyt jotain semmosta omaa tekemistä iltojen iloksi, niin tämä vois olla semmonen. :)